Pohjoisesta tuulee. Anti-tank barracades eli nätisti sanottuna hatara yritys estää raskaan asekaluston pääsyä sisämaahan näillä tonnien dynamiitin tientuhoajilla on vain yksi esimerkki armeijan tavoista käsitellä vihollisuhkaa ja jatkuvaa silmiin tuijottamista. Piikkiaita Pohjoista kohti, kymmenien siltojen rakennusbuumi Han-joen yli ilmasodan tuhojen minimoimiseksi tai sitten jatkuvan valmiusyksikön olemassaolo rauhoittaa rauhatonta. Mutta kuka enää kykenee pakenemaan todellisuutta tai vääristämään omaa ajatteluaan, kun vihollinen on metrin päässä hengittävänä miehenalkuna ja takana paistavat miljoonat riutuneet kasvot omassa todellisuudessaan. Siinä on vaikea olla näkemättä samoja piirteitä, huolia ja unelmia. Sulje silmät, hengitä ja katso uudelleen.

 Älä osoita, älä koske, älä ajattele. Se on vain huone, vain huone, jossa kaksi maata kohtaavat. Älä mieti.

Mutta toiset ne kohtaavat vihollisen silmästä silmään päivästä toiseen. Onneksi saavat psykologista ohjausta, kertoo mukava nuori sotilaanalku vahvalla amerikan aksentilla. Mutta onko tämä vain varmistusta totteliaisuudesta ja konfliktomuudesta, vaiko inhimillistä huolta sotilaiden henkisestä jaksamisesta? One can only guess...

Eläköön Amerikka. Kukahan se olikaan, joka keksi Pahan Akselin? Diktatuurin stigma, nälänhätä ja ihmisoikeudet sarveiskalvoillemme heijastettuina näemme vain sen pahan, joka rajan takana odottaa. Mutta mitä me olemme sanomaan itsemurhalukuinemme, narsismin aikakautena ja henkilökohtaisten ongelmiemme sotkuissa. Heidän aitansa ovat ehkä täynnä piikkejä ja riisikulhonsa pohja liian lähellä, mutta meidän aitamme on mielissämme ja nälkämme rajaton ja loputon.